Terveissi Hämeenlinnasta! Tulipahan koukattua siellä ammattiyhdistykseni tutustumispäivillä. Jo oli aikakin 21 vuoden jäsenyyden jälkeen.. heh heh. No oikeesti lähdin mun työkaverin aveciksi sinne, kun hän on uusi jäsen ja halusi tutustua liittoonsa hieman paremmin. Minusta ei tule tekemälläkään aktiivista ammattiyhdistystoimijaa, ei sitten millään. Enkä ymmärrä miksi mua aina tasaisin väliajoin pyydetään millon mihinkin virkaan. Parempiakin ja innokkaampia ehdokkaita varmasti löytyisi, mutta jotenkin ovat fakkiutuneet meikäläiseen. EVVK. Nomutta tuolla kuitenkin sitten säädettiin ja huolella. Samaan aikaan paikalla oli joidenkin golf-äijien vuosikokous ja miestä oli kuin pipoa. Iltapippaloissa hotellin yökerhossa olikin sutinaa oikein mukavasti. Kerrankin miehiä kuhisi ympärillä pilvin pimein ja jokaisella oli jotain tähdellistä asiaa kerrottavanaan (Onksh kukaan shanonu että shulla on ihanat shilmät?). Joo on kuule, ja eikö vaan olekin. Eipä kuitenkaan valiteta, harvoin saa sellaisen määrän huomiota sellaiselta uroslaumalta. Kaksi sitten nousi ylitse muiden, joiden sallimme viihdyttää meitä illan mittaan exclusively (tai jotain). Tehtiin kuitenkin tuhkimot (no pari tuntia myöhemmin) ja kahden jälkeen kiitimme ja häippäsimme omaan huoneeseen unten maille ajatuksena ettei aamulla sitten ole huono olo. No kyllä kuitenkin oli! Oikee jeesuskrapula! Istu siinä sitten klo 9.00 alkaen luennoilla ja yritä näyttää siltä, että happi kulkee ja olet hereillä. Hyi helvetti! Ei ymmärretä edelleenkään missä meni pieleen. Syötiin illallisella ihan kunnolla, ei juotu sekaisin ja molemmat lopetti alkon nauttimisen pikkusen puolen yön jälkeen ja siirtyi vesilinjalle, ja vettä juotiin joka paukun välissä muutenkin. Eli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mentiin. Ja silti, ei mitään vaikutusta! Illalla seittemän aikoihin vasta alkoi junassa elämä voittaa. Maanantaikin meni väsymyskoomassa töissä. Järkyttävää!

Summa summarum, hauskaa oli ja itsetunto parani muutaman pykälän ylöspäin. Ja se oli ehkä päivien paras anti :D

Terveisiä Ilomantsin Naarvasta! Oltiinpa siellä tyttöjen kesken aivan rajan pinnassa yhdellä eräkämpällä kokonainen viikonloppu. Ja hyvin meni, saatiin itse sauna tulille (oli laitettu tuohia myöten uunit sytytysvalmiiksi), lumikenkäiltiin eräälle laavulle (saatiin tarkkaakin tarkemmat ohjeet) ja laavullakin onnistui makkaran grillaaminen nuotiolla vallan mainioisti (mukana oli sytytyspaloja ja laavulla oli huussi, tuli matkalla otettua yhdet siiderit...). Kyllä tämä luonnon armoilla eläminen ja toimeen tuleminen on sitten hienoa! Ainoa hieman häiritsevä asia oli se, ettei siellä kämpällä ollut kenttää kuin ulkohuussin (jossa oli uudet lämpöstyrox-istuinrenkaat) edessä yhden tolpan verran. Olimme siis totaalisen korvessa ja vailla kontaktia ulkomaailmaan ja täysin oman onnemme nojassa (kämppäisäntä kävi meitä lauantaina moikkaamassa ja avaamassa avannon). Erämaassa lumikengillä samoilu kasvattaa ruokahalua ja eräkämpässä ruuan pöytään laatiminen on oma haasteensa (kämpässä on täydellinen keittiö astioineen kodinkoneineen kaikkineen). Entisaikaan ihmiset viettivät aikaa illalla jutellen ja puhdetöitä tehden, niin mekin teimme (Enkeleitä ja demoneita leffa tv:stä ja musaa läppäriltä). Viikonloppu hipoi täydellisyyttä. Pääsimme irti arjen kiirerumbasta ja hetkeksi eroon nykyajan mukavuuksista, olo oli oikein levännyt. Suosittelen tällaista irtaantumista kaikille!

Karkauspäivä eikä ketään kosittavaa. Tilanne näyttää surkealta. Toisaalta, yhteydenottoja menneisyydestä on tullut parikin, viimeksi toissa iltana  Kuopion heilan taholta. Myös Basisti on taas kuviossa mukana, edelleen varattuna, tietenkin. Se ei tunnu pääsevän minusta sen enempää kuin minä siitä. Perin outoa. En tiedä pitäisikö antaa vain periksi, josko molempien mielenkiinto loppuisi sitten siihen, kun on saanut viimein sen, jota on vuosikaudet halunnut. Jotenkin tuntuu, että kevättä on jo ilmassa, vaikka lunta on enemmän kuin tarpeeksi eikä aurinkokaan paista. Sitä odotellessa...

Kävinpä eilen katsomassa Cruisen Tompan uusimman Mission Impossiblen ja ihan vain Samulin takia, joka olikin oikein loistava roolissaan. Elokuva oli muutenkin yllättävän hyvä, etenkin kun se ei kuulu niihin kategorioihin, joiden tyyppisiä elokuvia normisti katson, varsinkin leffateatterissa. Leffa alkoi vasta klo 20.00 ja mua väsytti aivan jär-kyt-tä-vän paljon ja pelkäsinkin, että elokuva tulee katsottua ns. nahkojen läpi. Vaan eipä tullut, ei. Siinä oli monia sellaisia kohtauksia, joissa säikähdin aivan valtavasti! Siis oikeasti ihan pomppasin penkissäni ja saatoinpa pari kertaa kiljaistakin ääneen silkasta säikähdyksestä. Ja kun meikä siinä sätki ja hyppi, niin muu rivi sitten säikkyi sitä ja hätkähtelivät mun reaktioihin. Minkäs minä sille mahdan, että olen tällainen hermoheikko, ja juurikin tämä on syy miksi tuon tyyppiset leffat eivät kuulu top kymppiin. Edellinen leffa oli aika saman tyyppinen, uusin Sherlock Holmes. Siinäkin piti katsoa sormien lomasta tai olla kokonaan katsomatta ja muutaman kerran hyppäsin penkillä, kun jysähti niin maan perkeleen lujaa. Olen laittanut itseni koetukselle laajentamalla elokuvakokemuksia jännäreiden puolelle. 

Seuraavaksi mieleni halajaisi mennä katsomaan Margaret Tatcherista kertova elokuva ja Kulman kundit, jonka trailerin näin eilen ja se filkka vaikutti oikein viihdyttävältä.

Niin on tullut taas yksi suhde päätökseensä. Tein päätöksen, vaikka se olikin toiselle kova pala. Ja mitä tästä opin? No ainakin sen, että luota siihen pieneen järjen ääneen, joka yrittää piipittää, että "pieleen menee, tuo ei tule onnistumaan". Me oltiin totaalisen liian erilaisia, siis täysin. Alkaen jo siitä miten meidät on penskana kasvatettu ja mitä asioita kasvatuksessa on aikoinaan tärkeänä pidetty. Toivottavasti paluu ystävyyteen onnistuu joskus tulevaisuudessa. Sitä ei olisi pitänyt mennä muuttamaan. Senkin tässä opin. No, eikun vaan silmät auki ja katsastamaan, vieläkö olisi jotain uutta tulossa. Elän edelleen toivossa.

Onpa kiva (=vittumaista) olla töissä, kun muut lomailee. Tääl ei ole juurikaan muita, joten en ymmärrä miks mun piti tänne tulla notkumaan toimettomana. Olisi pidennetty viikonloppu kelvannut minullekin.

Viime yöstä iso osa meni taas (mies)asioiden pohtimiseen. Alan tykkäämään Miehestä ihan liikaa siihen nähden, mitä se mulle voi tarjota. Olen vakavasti miettinyt tapaamisten, niiden harvojenkin, vähentämistä. Mitä useammin nähdään, sen kovempi ikävä aina on ja sen enemmän haluaisi toisen kanssa viettää aikaa. Eilen laittelin kaipaavia tekstareita hirvimetsällä olevalle herralle, jota ne alkoivat hieman ahdistaa, koska ei pysty (halua?) vastaamaan niin kuin minä tahtoisin.

Tunti silloin, toinen tällöin ei vaan ole tarpeeksi. Itsenäisyyspäivän olen yksin, samoin koko joulun ja uudenvuodenkin. Tai en yksin, mutta en Miehen kanssa. Kaikki muu ajaa mun ohi ja niistä yli jäävä aika on sitten mitä saan. Ota tai jätä.

Ja kaikki tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, etten kuitenkaan pystyisi enkä haluaisi asua Miehen (tai kenenkään muunkaan) kanssa 24/7. Enkä ole läheskään varma haluanko sitoutua enää kehenkään täysin. Nythän mulla on vapaus tulla ja mennä ja tehdä mitä haluan, koska suhde ei ole virallinen. Ei olla oikeasti yhdessä. Ehkä pitää taas lähteä katsastelemaan ympärilleen, oisko tarjolla kenties jotain muutakin.

Sama kaava toistuu näköjään taas. Kohdalle on sattunut mies, joka tykkää musta sen verran, että käy silloin tällöin kyläilemässä (käsittäköön tuon kukin miten tahtoo), mutta ei niin paljoa, että tekisi elämässään radikaaleja ratkaisuja saadakseen olla vain ja ainoastaan minun kanssani. Ärsyttää, että lankesin taas, kun olin jo oppinut olemaan yksin ja olemaan kaipaamatta toista ihmistä lähelle. Siihen tilaan päästäkseni menee aikaa ja evästä.