Eikö voitaisi laatia laki, että yleisillä paikoilla vailla kuria ja käytöstapoja riehuvat kakarat vaiennettaisiin kuonokopalla ja puettaisiin pakkopaitaan ja sidottaisiin penkkiin? Pliiiiiiiiiiiiiiiiiis!

Tämä toive juontaa juurensa männä viikonlopun junamatkasta. Paluumatkasta, joka kesti sietämättömät 4,5 tuntia. Koko tämän ajan viereisellä rivillä istui isä kahden lapsensa kanssa, tyttö öbaut 4 - 5 vee ja poika 6 - 7 vee. Tämä kolmikko oli sulloutunut siis kahden istuimen paikalle ja mun paikalle isä oli lastannut sit kaikki heidän reppunsa ja kassinsa. Kun sitten ihmettelin kapsäkkivuorta mun istuimella, niin isä kysyi hyvin etenkehaten, oliko ko. paikka minun ja kun vastasin, että lipun mukaan näyttäisi olevan, niin isä siinä sitten vänisemään, että mihinkäs hän nyt laittaa kaikki laukut, johon minä vastasin, hieman ihmetellen tyhjää hattuhyllyä katsellen, että jospa nostaisit tonne ylös, kun on ihan tyhjä.

Sitten se alkoi - junamatka in hell. Penskat eivät osanneet sanoa yhtään asiaa normaaliäänellä, vaan kaikki piti kailottaa niin, että kuului kahteen seruaavaankin vaunuun. Ja noin viiden minuutin päästä alkoi naukuvalla äänellä esitetty kysely: "Joko me ollaan perillä? Millon me ollaan perillä? Eikö me olla jo perillä?". Jos kakarat eivät juoksnnelleen vaunun käytävällä edestakaisin huutaen ja kiljuen, niin sitten he tapella nujusivat ja parkuivat kurkku suorana siinä penkeillään. Isä kielsi heitä flegmaattisesti aina välillä, mutta sillähän ei ollut mitään vaikutusta kersoihin. Sitten isä keksi sanoa tytölle, että laulappa jotain. Ja pentuhan lauloi! Jotakuinkin 75 kertaa putkeen kuulin noin korvanjuuressa huudettuna (epävireisesti) Tuiki tuiki tähtönen. Voi jumalauta sentään!! Onneksi pentu älysi lopettaa, kun kohdistin häneen katseen, joka hyydyttäisi veret karskimmaltakin ärjyltä. Jos se kailotus ei olisi loppunut, en ehkä olisi pystynyt hillitsemään itseäni, vaan olisin nakannut pokkarilla kakaraa lättyyn tai tunkenut sen kirjan sen räkänokan kulkkuun. Loppuu se hyvän olon tunne perkele. Onneksi mikään ei kestä ikuisesti ja juna viimein saapui kotikonnuille ja minä pääsi junasta ulos ilman, että olisin käynyt jonkun kimppuun. Liekö koko matka ollut testi yläkerran ukolta, kannattaako mulle suoda miestä ja sitä myöten lapsi(a). Jos oli, niin testin perusteella yläkerran ukko on tullut siihen päätelmään, että EI KANNATA! Harmillista.

Muuten reissu meni hyvin. Suostuivat kuin suostuivatkin maksamaan mulle hotelliyöpymisen kokoukseen ilman sen kummempaa käden vääntöä ja hammasten kiristelyä. Serkun vauva oli kasvanut huimasti ja oli nyt kolmen kuukauden ikäinen ihana pieni rauhallinen tyttö. Pääsin vaihtamaan vaippaa ja vaatteita ja olin ihan onnessani. Toivottavasti sain extrapisteitä vauvan kanssa touhuamisesta, semminkin kun seuraavan päivän "junatesti" meni aikalailla perseelleen. Toisaalta, enhän minä kyllä silloinkaan menettänyt malttiani enkä haukkunut sen enempää isää kuin lapsiakaan helvetin esikartanon asukkaiksi. Mieli teki, mutta purin vain kieltä.

Summa summarum, kylä se vaan on niin, että pitää lapsilla kuri olla ja vanhemmat on ne, jotka määräävät mitä tehdään, miten ja milloin. Ugh. Olen puhunut.