Törmäsin eilen Mieheen. Ja edelleen tuo kokemus saa koko ruumiin tärisemään ja aivot lukkoon. Siis pelkkä hänen näkemisensä. Eikä ole pitkä aika kun sanoin pelkääväni törmääväni häneen piakkoin, niinhän siinä kävi. Se on vaan sellainen kumma tunne tai aavisuts, että kohta se tapahtuu. Kattelin kotona saksalaista hömppäsarjaa Lemmen viemää ja kun se loppui, tuli yhtäkkiä mieleen, että lähdenpä käymään kaupassa ja ihan pyörällä, kun on niin hyvä ilma. Piti ostaa parit onnittelukortit ja salaattia leivän päälle sekä se leipä salaatin alle. Siinä käytävällä kortteja katellessa joku tuli siihen viereen aika lähelle ja siinä samassa tuntui kuin ois kuuma rautalanka tungettu selkäytimen paikalle ja arvasin, että tulija oli joku spesiaali tapaus. Vilkaisin ihmistä vaivihkaa ja sydän pysähtyi siihen paikkaan. Tulija oli Mies, joka tutki samaisia konfirmaatio- ja hääonnittelukortteja! Ensimmäinen ajatus oli, että lähden saman tien livohkaan, että Mies ei ollut tunnistanut mua, mutta jalat eivät toimineet ja sydän hakkasi kuin viimeistä päivää. Sitten tein emämokan, käännyin Miehen puoleen ja sanoin hänelle: "No päivää!"! No päivää vaan perkele! Ja niin kuin olin vannonut hänen luotaan lähtiessäni, että kun lähden niin sen jälkeen häntä ei ole enää olemassa, mulle hän on kuollut. Ja siinä minä sitten moikkailen "kuolleelle"! Helvetin helvetti! Mies käännähti ja oli olevinaan yllättynyt ja sanoi päivää. Sitten se alkoi höpöttää että veli menee hölmö naimisiin ja pitää kortti löytää ja vasta oli ollut talossa kuulema konfirmaatiojuhlat ja nyt sitten häät. Minä seisoin mykkänä vieressä näkemättä enää kortin korttia enkä osannut sanoa mitään. Olisin halunnut kertoa, että minun kummityttö pääsee ripille ja kaveri menee naimisiin ja niille tässä korttia etsin, mutta luonto ei antanut enää periksi sanoa sanaakaan, ja niinpä seisoin siinä tuppisuuna. Mies valikoi aikansa korttia, löysi ja lähti eteenpäin. Minä jäin edelleen siihen seisoa tokottamaan. Aikani vitkutteli korttihyllyn välissä ja yritin koota itteeni. Pääsin melkein koko kaupan läpi näkemättä Miestä, kunnes sitten melkein törmättiin. Mies oli sen näköinen kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta minä vain jatkoin matkaani enkä enää nähnyt häntä sen jälkeen. Tärisin edelleen ettei pyörällä ajosta meinannut tulla mitään ja itku kiersi silmissä. Ja siitä hyvästä olisin voinut potkia itteeni. Että Mies vieläkin kaiken tämän ajan jälkeen saa mut sekaisin ja kappaleiksi. Ei se oo enää reiluu.

Kotona kelailin tapahtumaa ja tajusin: Miehen oli täytynyt tunnistaa mut! Olin yksin korttihyllyn päädyssä leveän kauppakäytävän reunalla eikä lähimaillakaan ollut ristinsielua. Sisään tullessaan se on nähnyt mut heti. Se teeskenteli yllättynyttä kun moikkasin. Tai sitten minä taas ajattelen ja "tulkitsen" omiani, Mies ei ole katellut pahemmin ympärilleen (työntänyt kärryn silmät kiinni oikeaan kohtaan) ja jos onkin huomannut mut, ei ole halunnut enää tuntea ja olisi jatkanut matkaansa mitään sanomatta, jollen minä olisi avannut suutani. Mä oon tulossa hulluks (en kai...?)!

Ja koko loppuillan vilkuilin kännykkääni, josko Mies sittenkin olisi muuttunut, etsisi mun numeron ja laittaisi viestiä. Tai jotain. Mutta kännykkä oli ja pysyi hiljaa ja minä itkeä tirauttelin vähän väliä ja olisin antanut vaikka mitä, että olisin saanut edes halata Miestä. Siinä se oli ollut, niin lähellä ja kuitenkin aivan helvetin kaukana.

Ja jottei menisi kuoleman vakavaksi, tässä pienen kummipoikani (2 v. 10 kk) tempaus: pikkuinen kummipoikani oli teputtanut keittiöön, avannut kattilakaapin oven ja kurkistanut kaappin sanoen lapsen äänellään: "Kukahan täälläkin vittu on?"!! Äitinsä laittoi tapauksen mulle tekstarilla ja repesin täysin. :D Oli jäänyt pikkupojalta sitten jo luvattu jäätelö saamatta.