Onpa kiva (=vittumaista) olla töissä, kun muut lomailee. Tääl ei ole juurikaan muita, joten en ymmärrä miks mun piti tänne tulla notkumaan toimettomana. Olisi pidennetty viikonloppu kelvannut minullekin.

Viime yöstä iso osa meni taas (mies)asioiden pohtimiseen. Alan tykkäämään Miehestä ihan liikaa siihen nähden, mitä se mulle voi tarjota. Olen vakavasti miettinyt tapaamisten, niiden harvojenkin, vähentämistä. Mitä useammin nähdään, sen kovempi ikävä aina on ja sen enemmän haluaisi toisen kanssa viettää aikaa. Eilen laittelin kaipaavia tekstareita hirvimetsällä olevalle herralle, jota ne alkoivat hieman ahdistaa, koska ei pysty (halua?) vastaamaan niin kuin minä tahtoisin.

Tunti silloin, toinen tällöin ei vaan ole tarpeeksi. Itsenäisyyspäivän olen yksin, samoin koko joulun ja uudenvuodenkin. Tai en yksin, mutta en Miehen kanssa. Kaikki muu ajaa mun ohi ja niistä yli jäävä aika on sitten mitä saan. Ota tai jätä.

Ja kaikki tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, etten kuitenkaan pystyisi enkä haluaisi asua Miehen (tai kenenkään muunkaan) kanssa 24/7. Enkä ole läheskään varma haluanko sitoutua enää kehenkään täysin. Nythän mulla on vapaus tulla ja mennä ja tehdä mitä haluan, koska suhde ei ole virallinen. Ei olla oikeasti yhdessä. Ehkä pitää taas lähteä katsastelemaan ympärilleen, oisko tarjolla kenties jotain muutakin.

Sama kaava toistuu näköjään taas. Kohdalle on sattunut mies, joka tykkää musta sen verran, että käy silloin tällöin kyläilemässä (käsittäköön tuon kukin miten tahtoo), mutta ei niin paljoa, että tekisi elämässään radikaaleja ratkaisuja saadakseen olla vain ja ainoastaan minun kanssani. Ärsyttää, että lankesin taas, kun olin jo oppinut olemaan yksin ja olemaan kaipaamatta toista ihmistä lähelle. Siihen tilaan päästäkseni menee aikaa ja evästä.