Onpahan unet jääneet vähiin parina viimeisenä yönä, kun kuu pällöttää suurena ja kirkkaana mustalla talvitaivaalla. Eilen käytiin Systerin kanssa lenkkeilemässä (kävellen) puolitoista tuntia ja kuun valo oli ajoittain niin kirkas etteivät aurinkolasit olisi olleet yhtään pahitteeksi. Väillä jäätiin niskat kenossa pällistelemään tähtiä ja opin missä on orionin vyö. Venus myös loisti kirkkaammin kuin muut tähdet. Tai siis eihän se tähti oo vaan planeetta. Kolme viikkoa sitten luulin tuota tavanomaista kirkkaammin välkkyvää taivaankappaletta normi tähdeksi, kunnes minua valistettiin sen olevan Venus.

Kummallinen ahdistuneisuuden tunne on pikkuhiljaa taas hiipinyt minuun. Mikään eikä kukaan huvita. Haluan olla vain kotona ja mieluiten vain nukkua. Kämppä on siivoton, kun en ole saanut aikaiseksi näyttää sille imuria saati pölyrättiä. Astiat kasautuvat kuin itsekseen keittiön tiskipöydälle. Blogin päivittäminenkin tuntuu lähes ylitsepääsemättömän työläältä. Jos ei Systeri jaksaisi mua vaatia lenkille, en sitäkään vähään liikkuisi enkä näyttäisi naamaani ulkona. Töihin raahaudun hampaat irvessä, koska on pakko. Jotenkin huolestuttaa tämä olotila. Haamuilen vain päivästä toiseen.

Nyt haamuilen työteon pariin.