Ulkona paistaa aurinko jo toista päivää, mutta meikäläisen mieli on pilvinen. Matalapainetta on esiintynyt viime keskiviikosta lähtien, kun törmäsin Mieheen. Mieli vaeltaa taas omia polkujaan ja sydän elättelee toiveita, että jospa sittenkin vielä päädymme yhteen Miehen kanssa. Järki yrittää takoa taka-alalla, että ajatus on kaikin puolin mahdoton. Enhän ikinä voisi luottaa Mieheen, pelkäisin koko ajan milloin se taas päättäisi, että joku toinen onkin hänen elämänsä suurin rakkaus. Ja Mies on varsin yksiselitteisesti sanonut ettei meistä ikinä tule paria. Mikä perkele siinä sitten on, etten minä halua tuota asiaa ymmärtää? Miks en opi inhoamaan tai peräti vihaamaan Miestä siitä, miten paljon hän on mulle tuottanut surua ja miten monta kertaa hän on pettänyt mut? Miten vieläkin voin katsomatta tietää, että Mies seisoo mun vieressä? Miks mun tuttu sanoi mulle taannoin baarissa ettei Mies ole päässyt musta vieläkään yli? Tuo lause on vainonnut mua taukoamatta siitä saakka. Miten se ei olisi päässyt musta yli, jos en oo ollut hänelle "ykkönen" (kuten hän asian muinoin ilmaisi) kuin joskus tapaamisemme ekat pari kuukautta? Tietääkö se jotain mitä minä en tiedä? Hitto kun en ehtinyt silloin tarkemmin tenttaamaan. Hitto kun ylipäätää annan koko asian mieltäni vaivata! On tässä maailmassa suurempiakin murheita.

Meen tänään kattomaan Mamma Mia!'n. Toivottavasti piristää.