Terve taas pitkästä aikaa! Tulipa tässä pidettyä hiukkasen aiottua pidempi tauko. Totaalinen väsymys ja epätoivo sekä perinpohjainen kyrpiintyminen vei voimat tehdä mitään muuta kuin suoriutua seuraavaan päivään. Tilanne ei ole juurikaan muuttunut siltä osin, mutta jotain muutoksia on tapahtunut: HELUNA OTTI LOPARIT!!!!!  Aivan näin! Reilun kuukauden se meillä jaksoi kärvistellä. Homma kärjistyi siihen, kun eräiden läksiäisten jälkeen menin keskustelemaan kuin aikuinen aikuiselle Helunan kanssa ja sanoin miten asiat oikein ovat ja miten niiden pitäisi olla, että voitais tehdä töitä yhdessä. Keskustelu oli asiallinen, vaikkakin Heluna tirautti siinä (olevinaan) itkut, ettei häntä ole ikinä missään kohdeltu näin kuin tässä työpaikassa. Keskustelumme päättyi niin, että läppäsimme kättä päälle, että aloitetaan puhtaalta pöydältä. Seuraavan kerran kun olin menossa Helunan huoneeseen, ovi oli lukossa, valot sammutettu ja ovessa lappu, että hän oli lähtenyt. Soitin kolleegalleni, joka kertoi, että Hellu oli ottanut loparit. Juttuhan ei todellakaan päättynyt tähän. Hellun isä (!!) oli soittanut mun VUOROTTELUVAPAALLA olleelle bossille, että miksi hänen tyttärensä on joutunut sanomaan itsensä irti ja kuka on se nainen jonka takia hänen tyttärensä (muistuttaisin edelleen, että tytär on 44 v.) on itkenyt iltakaudet ja valvonut itsensä melkein sairaaksi ja että sille naiselle on annettava vähintäänkin varoitus, mieluiten potkut! Ja hänen tyttärensä on otettava takaisin töihin eikä irtisanomista saa hyväksyä. No tätähän sitten vatvottiin ja mulle syydettiin mitä mielenkiintoisempia sähköposteja siitä, että olen ajanut hyvän sihteerin pois ja miten en tule ihmisten kanssa toimeen ja sekoitan ystävyyden ja työtoveruuden (ai mä vai???). No eihän se Heluna kuitenkaan tullut enää meille takaisin (miten se olis edes ilennyt!?) ja kyllä meikä sai kulkea varpaillaan pitkän aikaa jälkiseuraamuksia peläten. Tosin, meidän pojat ja parit muutkin olivat aika näkyvästi mun puolella - onneksi.

No, se mitä tuosta on sitten ollut seurauksena, on se ettei meille ole enää otettu kolmatta sihteeriä töihin, vaan minä olen saanut tehdä kahden edestä töitä ("kun kerran oot niin pätevä"). Kiire on sanoin kuvaamaton ja töitä on luonnollisestikin enemmän kuin ehdin tehdä. Tekemättömien töiden pino on jo niin suuri, että ihan hirvittää. Työstressi ja sen aiheuttama unettomuus on vienyt viimeisetkin voimat ja alan olla aikalailla loppuunajettu. Olen sanonut jo monta kertaa esimiehille etten jaksa enää yksin. Vastaus on ollut että "no katellaan, kyllähän me ollaan hyvin pärjätty kahdellakin sihteerillä, sun vaan pitää osata priorisoida. Eikä meillä ole oikeastaan nyt rahaa palkata enää kolmatta sihteeriä." Siiri on käynyt myös sanomassa, että ottakaa helvetissä se kolmas sihteeri, koska kohta alkaa lomat painaa päälle ja kuka sitten tekee hommat. Ja pari alemman portaan esimiestäkin on käynyt sanomassa ettei homma voi enää jatkua näin, että meikkis on aivan piipussa ja työt seisoo jonossa. Mutta ei. Jääräpäisesti ovat bossit sitä mieltä, että hyvin menee, tuollahan tuo pakertaa minkä ehtii. Vaan voin sanoa ettei pakerra enää pitkään. Katson tämän viikon vielä ja sitten menen työtiin lekurin pakeille hakemaan sairauslomaa. Huono omatuntohan siitä tulee, kun Siiri jää yksin sinne helvetin esikartanoon, mutta jos ei muu auta niin pakko on näin toimia. Pitäkööt tunkkinsa. Seinät kaatuu päälle, enkä jaksa mitään kun viimein pääsen kotiin, unohtelen tärkeitä asioita, itkeskelen jo mitättömistäkin asioista (kotona) ja sosiaalinen elämä on pakkasen puolella, kun viikonloput menee nukkuessa univelkoja pois. Ei oo tervettä ei.

No mutta mitäs sitten muuta. Joo, oltiinpa tuossa Oulussa työporukalla yksillä päivillä ja väsymyksestä huolimatta oli oikein lystiä. Nuo päivät oli yksi syy sinnitellä töissä eikä hakea sairauslomaa. Illalisilla pöydässä ei kerennyt liiemmin istuskella kun tanssiin hakijoita oli oikein jonoksi asti ja miestä pyöri ympärillä kuin herhiläisiä! Ja mikäs sen mukavampaa :)) Oikea itsetunnon kohotuksen korkeanpaikan leiri ettenkö sanoisi. Sitä meikä olikin vailla. Tieto siitä, että ottajia olisi (joskin turhan iäkkäästä kategoriasta) ja se kehujen määrä oli jollain tavalla huikean nostattavaa.

Olen myös aloittanut Zumban. Sen hohto vaan on hieman kärsinyt, kun olen rapakuitti sinne päästyäni, etten jaksa niin iloisella mielellä siellä tanssata kuin "täyspäisenä" jaksaisin. Tänään se huba oli jätettävä väliin yksikertaisesti sen takia, etten jaksanut ja kurkkukin tuntuu taas kipeältä. Olen jo kolmesti ollut sairauslomalla flunssan takia. Kaitpa se kroppa yrittää viestittää, että nyt pitää höllätä tai käy kalpaten.

Loppuhuipentumaksi voisin kertoa, että Basisti on taas kuvioissa. Saa nähdä tuleeko siitä mitään, sanooko kolmas kerta toden. Katsellaan.

Nyt kun olen taas päässyt kirjoittamisen makuun, niin eiköhän päivityksiä ala ilmaantua tiuhemmin. Hyvää viikkoa toivotellen,

Miimu