Jotenkin on taas nää miesjutut ja yleensäkin elämänsä miehen kohtaamisen vaikeudet ja oman perheen puuttuminen ovat pyörineet mielessä aikalailla. Kuopion heilan kanssa juteltiin aiheesta ja hän totesi, että ei oo naisilla helppoo, siis sellaisilla kuin minä, tässä iässä löytää mies, jonka kanssa perustaa perhe. Ja tottahan se on. Jos nyt joku öbaut meikäläisen ikiä oleva vapaa mies tulee vastaan, niin 98 %:sti sille on siunaantunut lapsia, joista maksaa elatusmaksuja. Sellainen mies ei enää halua lisää muksuja, etenkin jos omat ovat jo isoja. Uusi vaippa- ja valvomisrumba ei heitä todellakaan kiinnosta. Jos taas vastaan tulee näitä ikiä oleva vapaa mies ilman painolastia, niin joku vikahan siinä hemmossa sitten on. Meikä on sellainen "väliinputoaja", ero tuli sellaisessa iässä ettei avioliittoon ollut siunaantunut lasta, ja kun ei sitten elämäni mies Mies halunnutkaan vanheta mun kans, niin jäi siinäkin sitten se haave saavuttamatta ja perhe perustamatta. Kun sydän oli (ja on kai vieläkin) Miehessä kiinni monta vuotta, ei siihen kukaan mukaan väliin päässyt, vaikka olisi ollut kuin potentiaalinen elämänkumppani. Pikkuhiljaa alkaa sellainen epätoivo hiipiä mieleen, että tässäkö tää mun elämä on, onko mut tarkoitettu tänne vaan hiimailemaan yksinään eikä ollut tarkoituskaan, että jättäisin jälkeeni jotain.

Ja kun tässä toisaalta on seuraillut ystävien parisuhteita, niin eipä ole kovin montaa joissa ei mies olisi pettänyt tai lähtenyt yks kaks toisen naisen matkaan. En tiijä osaisinko enää edes luottaa mieheen millään tavalla, jos sellainen erehtyisi vierelle löytymään. Niin moni tarjokaskin on ollut lopulta varattu, mutta eipä se ole heitä pahasti haitannut, "ei kenekään tarvii tietää..". Vai kelpaanko minä sit nykyään enää väliaikaiseksi kumppaniksi, jota piilotellaan ja käydään hätäseen hässimässä kun joutaa. No, tollaiseen en enää oo suostunut sen viime loppuvuotisen sekoilun jälkeen. Varatuille on tullut justiinsa pakit. Samoin niille, joilla on jo isot (7 vee ->) lapset.

Katellaan - edelleen.